Onko internet ja sosiaalinen media uhka henkilökohtaisille tapaamisille ja kyläilylle?
Tällaisia uhkakuvia on piirrelty internetin alusta asti – ehkä koko sähköisen viestinnän historian ajan. Keskustelupalstat ja chatit ovat herättäneet epäilyksiä siitä, että nuoriso syrjäytyisi ja jämähtäsi omiin virtuaalibunkkereihinsa. Nyt, kun keski-ikäisetkin ovat löytäneet sosiaalisen median (ainakin Facebookin), meidätkin kai pitää tilastoida riskiryhmään.
Aihe nousi esille Olli Kopakkalan blogissa, jossa hän referoi SoMe-guru Katja Presnalin SoMeTime-tapahtuman esitystä. Tänään aiheesta keskusteltiin Radio 1:ssä Kalle Haataisen ohjelmassa, jossa Haataisen vieraana oli Mari Koistinen.
Tiedän, että erityisesti ihmisten kohtaamista korostavissa yhteisöissä ja organisaatioissa saatetaan pelätä, etteivät ihmiset tule enää kokoontumisiin ja seminaareihin, kun yhteisöllisyyttä voi kokea netissä. Pelko on saman suuntainen kuin se, että musiikkitallenteet ja -videot vähentäisivät konserttiyleisön määrää. Vaikutus taitaa kuitenkin olla päinvastainen.
Ennustaminen on vaikeaa, erityisesti tulevaisuuden ennustamisen, kuten Ahti Karjalainenkin aikanaan totesi. Minä en ainakaan näe Suomessa merkkejä siitä, että ihmiset eristäytyisivät päätteittensä ääreen. Erilaisten pelien ja harrastusten kokoamat verkkoyhteisöt ryhtyvät usein jossain vaiheessa puuhaamaan live-tapaamisia.
Uskon, että sosiaalisen median verkostot tukevat live-tapaamisten järjestämistä ja jopa helpottavat henkilökohtaisia kohtaamisia. Siitä yksi osoitus oli SoMeTime 2010 -sosiaalisen median tapahtuma, joka ideoitiin ja organisoitiin verkossa. Itse en ikävä kyllä päässyt osallistumaan, mutta ehkä ensi vuonna, SoMeTime 2011.
Koistinen ja Kopakkala ovat tulkintani mukaan kanssani samoilla linjoilla, etteivät internet-yhteisöt vähennä sosiaalisia kontakteja verkon ulkopuolella.
Yrityksissä tämä liittyy pelkoon siitä, että internetissä ilmaiseksi jaettava tieto olisi pois yritykseltä. Joko niin, että tietotaito vuotaisi kilpailijan hyödyksi tai asiakkaat eivät enää tarvitsisi yrityksen palveluja, kun pystyvät itse hoitamaan hommat etsimällä oikeat oppaat ja vinkit. Pelko on aiheeton tai ainakin jakamisen tuomat hyödyt ovat paljon suuremmat kuin uhat.
Keittiöpsykologin kirjekurssipätevyydellä väittäisin ihmisten käyttäytymiseen liittyvän samat lainalaisuudet asiakkaina kuin muissakin rooleissa. Joten asiakkaaseen verkossa luotu kontakti helpottaa kontaktin ottoa IRL (in real life = aikuisten oikeessa elämässä).
Linkkejä:
Samaa mieltä sosiaalisen median ja irl kohtaamisten suhteesta. Itse en ole mikään party animal, ja senpä vuoksi erilaiset kustantamojen järjestämät kokkarit ym tilaisuudet olivat ennen painajaista, koska en tuntenut ketään, enkä osannut sellaisissa hälisevissä, pinnallisissa tilanteissa tutustuakaan. Nyt netin kautta on syntynyt jonkinlainen tuttavuusverkosto ihan itsestään, ja aina kun menen johonkin (edelleenkin vain silloin kun on välttämätöntä) tiedän että siellä on ihmisiä, jotka tiedän netin kautta, koska seurailen heidän blogejaan tai fb päivityksiään. On helppo mennä juttusille ja ryhtyä puhumaan jostain, mistä on lähiaikoina ollut hälyä internetissä, koska olemme samaa suurta virtuaalipiiriä. On siis yhteisiä puheenaiheita, jotka tarjoutuvat itsestään, niitä ei tarvitse erikseen keksiä. Hypersosiaaliset ihmiset eivät tajua, kuinka paljon sosiaalinen media voi auttaa vetäytyvämpiä persoonallisuuksia olemaan yhteydessä muihin. Ne eivät todellakaan ole vain vaihtoehto tosielämän tapaamisille, vaan usein nimenomaan väylä kohti niitä.
Kiitos Kirsti kommentistasi! Kiva kuulla aitoa kokemusta.
Minä olen jopa löytänyt huumorintajuttomina pitämieni ihmisten huumorin netistä ja sitä kautta löytänyt yhteisen rytmin. Itsekin olen vähänkään vieraassa porukassa aika vakava, joten toivottavasti tämä toimii joskus toiseenkin suuntaan 😉
Oma kokemukseni on saman suuntainen kuin kirstillä. Aktiivista nettielämää noin viiden vuoden ajalta, ja kynnys matala lähteä piipahtamaan erilaisissa kinkereissä, jaikumiiteistä blogimiitteihin, kun on vähintäänkin moikkaustuttuja aina paikalla. Sivusilmällä näkee paljon myös sitä, että huhuillaan jengiä kasaan peli-iltoihin milloin kenenkin luo, kun viestintävälineet tekevät sen helpoksi. Tulee ainakin näennäisesti sellaien kuva, että liittyminen on avointa ja että ennestään tuntematonkin peliseurasta kiinnostunut voisi hakeutua mukaan.
Kiitos kommentistasi Tuija!
Nostit esille, mielestäni, hyvän pointin: ”Tulee ainakin näennäisesti sellainen kuva, että liittyminen on avointa”. Painotus sanalla ”näennäisesti”. Se on tärkeä muistaa siksi, että ihmisten kohtaamisessa pätevät samat lainalaisuudet riippumatta, ollaanko myös nettituttuja vai ei. Jotkut saattavat joka tapauksessa kokea itsensä ulkopuoliseksi, jos kemiat eivät kohtaa. Ehkä yhdet kokkareet pärjää hymyillen ja mukavia jutustellen tai seinäkukkaseksi vetäytyen, mutta tuskin toista kertaa tulee lähdettyä.
Nettituttavuus ei siis takaa mitään, mutta varmasti madaltaa hiukan kynnystä.
Moi-tuttavuutta joskus aliarvioidaan. Kaikkien kanssahan ollaan aluksi oltu sellaisia.